Sisar Joulumieli

Taas monta päivää takana, eikä mitään erityisempää ole tapahtunut. Taidan elää jonkinlaista suvantovaihetta elämässäni. Vanha on mennyt, mutta uusi ei ole vielä tullut. Kaipa se sieltä vielä tulee joskus.

Siskolikka tulee loppuviikosta käymään ja on muutaman päivän. Hänen kanssaan aion suorittaa tuikitärkeän joulukalenteriostokseni, ja koska hän on mukana makutuomarina, valinta monimutkaistuu entisestään ja voi viedä kauan. Jouluihmisellä ei ole helppoa. Tänään avasin virallisesti glögikauden nauttimalla ensimmäisen mukillisen pipareiden kanssa. Jopas maistui joululta! Kisukin voi paljon paremmin, joten mieli on ihan kohtuullisen hyvä. Niukkuus ja yksipuolinen ruoka ei tunnu pahalta kun näkee kissan tervehtyvän ja olevan iloinen.

On mukava saada sisko käymään. Näimme kyllä kesällä, mutta hän ei ole vieraillut kotonani yli vuoteen. Koska edellisen postauksen kommenttilaatikossa ehdotettiin omien joulukarkkien tekemistä lahjarahojen puutteessa, aion ehdottaa siskolle että tekisimme karkkeja yhdessä koe-erän tai pari. Luntakin on mukavasti maassa, joten joulumieli hiipii salaa joka puolelle.

Tulla jollottaa

Käyn vähän puoliteholla edelleen. Toista kisua on pitänyt vähän käyttää taas lääkärissä ja pitää käyttää vielä uudelleen ensi kuun alussa. Se taas merkitsee sitä, että tänä vuonna en voi ostaa kenellekään joululahjoja, vaikka haluaisin. Vaivaantumis- ja käsienvääntelysyistä en myöskään kovin monelta suostu niitä myöskään vastaanottamaan, vain kaikkein läheisimmiltä. Tärkeintä on kuitenkin yhdessäolo ja läheisyys rakkaimpien sukulaisteni seurassa.

Tänne on tullut täysi talvi. Lunta tuli pari päivää taivaan täydeltä, ja nyt on hankia, joskaan ei korkeita nietoksia. Vajaat parikymmentä senttiä. Kaupunki on alkanut pistää joulukoristeita esiin kaduille, ja nyt eivät kauppojenkaan joulukoristeet aiheuta enää niin voimakkaita vastareaktioita. Alan virittyä tunnelmaan. Ensimmäisen glögipurkinkin olen ostanut, joskaan en ole vielä kerennyt avata sitä. Ehkä viikonloppuna jonakin rauhallisena hetkenä. Seuraksi olen suunnitellut ensimmäisiä joulutorttuja.

Joulukalenteri pitää tietysti myös ostaa, siitä perinteestä en ole edelleenkään luopunut. Se on aina yhtä suuri prosessi, pitää ravata kaikki paperikaupat läpi (ja postissakin niitä on tarjolla) ja vertailla kuvia, tuumailla minkä tyyppisiä kuvia luukun takaa ehkä paljastuu... ja lopulta löytyy aina neljästä viiteen potentiaalista vaihtoehtoa, joiden väliltä on todella vaikea valita. Ja ostotapahtumankin jälkeen välillä mieleen juolahtaa, että olisiko sittenkin pitänyt valita se toinen. Joka tapauksessa kalenterinostorituaali on varsin harras ja odotettu tapahtuma.

Viime vuonnahan toteutin täällä blogissa joulukalenterin, jossa laitoin tänne kuvan joka oli samaa aihetta kuin kunakin päivänä joulukalenterista paljastunut kuva. Se oli niin mukavaa, että ajattelin uusia sen tänäkin vuonna. Siinäpä postaustahtikin tihentyisi!

Uutimia

Koska elämässäni ei tapahdu oikeastaan yhtään mitään, kohdistan taas huomioni maailman tapahtumiin. Eniten silmienpyöritystä minulta sai osakseen uutinen, että joku suomalainen nainen oli onnistunut saamaan aikaan krusifiksikiellon italialaisissa kouluissa siksi, että uskonnolliset veistokset voivat häiritä joitakin oppilaita. Mielestäni se on absurdia, tolkutonta ja kaikkea järkeä vailla. Kukaan ei kuitenkaan pakota oppilaita rukoilemaan, ei suutelemaan krusifikseja tai tekemään ristinmerkkejä. Krusifiksit häiritsevät vain koska ne ovat esillä, mikä ei mahdu loogisen ajattelun piiriin. Paitsi että krusifiksit ovat merkittävä ja pitkäaikainen osa italialaista kulttuurisymboliikkaa, niin mikä olisikaan parempi paikka totutella uskonnollisiin symboleihin ja terminologiaan kuin koulu, koska uskonnot ulkoisine tunnuksineen ovat joka tapauksessa ympärillämme? Koulussa näitä symboleita voidaan kohdata teoreettisella ja neutraalilla tasolla, eikä kukaan vaadi tunnustamaan mitään uskontoa. On merkillistä, että symbolin esilläolo voi häiritä jotakuta noin paljon. Se ei pidä ääntä, se ei vaadi huomiota, se vain on, eikä sitä ole pakko katsoa. Ulkona liikkuminen mahtaa olla todella vaativaa, jos haluaa selvitä häiriöttä.

Kyllä suomalaiset osaavat Suomessakin. Ateistit pitävät muun muassa suvivirren laulamista "pakotettuna uskonnon harjoittamisena". Itse en ole ikinä kokenut suvivirttä mitenkään häiritsevänä tai uskonnon pakkoharjoittamisena. En ole saanut kotona kristillistä kasvatusta, joskaan ei meillä olla koskaan oltu vakaumuksellisia ateistejakaan. Uskonto oli vain asia, joka ei liittynyt perheemme elämään millään tavalla, ja suhtauduin siihen koulussakin neutraalisti. Suvivirren laulaminen keväisin ja uskonnonopetus ympäri kouluvuoden ei onnistunut käännyttämään minua piirunkaan verran kohti kristinuskoa. Suvivirsi ja joululaulut ovat mielestäni menettäneet koulumaailmassa uskonnollisen merkityksensä, ja ovat nykyisin lähinnä kulttuurillisia perinteitä.

Lopuksi aivan erityisen mielenkiintoinen uutinen. Suomalaisen pelaajan WoW-pelitilin varastamisesta käytiin oikeutta, ja oikeus hyväksyi sopimuksen 4000 euron korvauksista. Mielestäni on hyvä suuntaus, että virtuaaliomaisuuskin tunnustetaan omaisuudeksi. Pelaaminen on harrastus siinä missä muutkin, ja jos joku tarkoituksella tuhoaa tai varastaa toisen harrastuksen hedelmät joihin on käytetty paljon aikaa ja rahaa, on täysin oikeutettua saada siitä kohtuullinen korvaus. Voin vain kuvitella miten itseäni riepoisi moinen, jos pelaisin WoWia tai jotain muuta maksullista peliä.

Kohti uutta viikkoa.

Viidellä sadalla voit ostaa Aleppon kaupungin

Pensseli-setänä tunnettu Abdo Mohammed (tai kurdin kielellä Ebdo Mihemed) on Suomessa, ja on täällä vielä ensi viikon alkuunkin. Pensseli-setä on herättänyt ihastusta, sekä närkästystä sen vuoksi että hän on herättänyt ihastusta, koska joidenkin mielestä Pensseli-setä on herättänyt ihastusta Vääristä Syistä. Ne, ketkä eivät syystä tai toisesta tiedä mistä on kyse, niin ylläolevasta videosta käy ilmi miksi häntä sanotaan Pensseli-sedäksi, ja miksi hän on täällä suosittu.

Joidenkin mielestä on rasismia tai huonoa makua tai mitä lie, kun ihmiset pitävät noista muka-suomenkielisistä sanoista. Minustakin ne olivat lystikkäät (ja ovat edelleen), mutta mielestäni Mihemed laulaa myös oikein hyvin, ja paloin halusta saada tietää mistä siinä oikeasti lauletaan. Onneksi Hesari selvitti sanat, ja Niilin hanhien takaa paljastui oikein kaunis, joskin hieman surullinen häälaulu. Ja kiitos Pensseli-sedän, nyt minua kiinnostaa muukin tuon kulttuurialueen musiikki. Enkä usko olevani mitenkään ainutlaatuinen tässä suhteessa. Ja Pensseli-setä itse tietää kyllä miten hänen sanansa "suomentuvat", ja ottaa sen huumorilla, joten keinotekoinen moraalisäteily tässä asiassa on hieman naurettavaa. Minun mielestäni Pensseli-sedän kutsuminen Suomeen oli todellinen kulttuuriteko. Ilman Pensseli-setää en olisi välttämättä törmännyt lainkaan syyrialaiseen häämusiikkiin, ja jos olisinkin törmännyt, en välttämättä olisi ruvennut perehtymään siihen enemmän ja kiinnostunut siitä.

Harmittaa kun en pääse Pensseli-setää kuuntelemaan mihinkään. Minusta hän on hyvä artisti, ja hänen musiikkinsa on muutenkin oikein mukavaa kuultavaa. Levyn kyllä ostan, jos joskus ilmestyy.

Mainosta

Tällaista ei osata stormata edes Bobissa. Harvoin sitä tulee ajateltua sitä, miten vähän aikaa Viron uudelleenitsenäistymisestä on. Tallinnan mallisovhoosi, härregud. Onneksi meistä ei koskaan tullut Neuvostoliiton osaa. Vaikka no, eipä se ainakaan mainoksiin vaikuttanut, omat mainoksemme olivat 80-luvulla suurin piirtein yhtä karmeita.

Katselin eilen Miehen työ -elokuvan ja totesin (leikilläni tietysti!) että olen väärällä alalla. Tuhat euroa siitä, että harjaisin alasti jonkun hiuksia tunnin ajan, ei olisi lainkaan hullumpi korvaus. Mitään muuta en tosin suostuisikaan tekemään, ehkä jotain kotitöitä alasti, jos tuntipalkka olisi tuota luokkaa. Ei tarvitsisi tehdä töitä kuin kaksi tai kolme tuntia kuussa.

Huomenna on taas rahapäivä, ja voin katsella tililtäni hetken aikaa kivaa, suurta summaa ennen kuin vuokra ja laskut pyyhkivät sen pieneksi ja mitättömäksi. Ainakin yhtenä päivänä kuussa voi tuntea, että on taloudellinen turva.

Rentoilua

Viime viikko meni töitä tehdessä ja päätä tyhjennellessä. Töiden takia tyhjentelykään ei ollut täysin tyhjentävää, mutta siitä oli silti apua. Olen viettänyt aikaa kavereiden kanssa ja paljon myös itsekseni. Alan jo tottua Cymbaltaan. Se tekee edelleen väsyneen ja sumuisen olon, mutta siihen liittyvät kivut ja pahoinvoinnit ovat helpottaneet.

Ei tullut minusta lottomiljonääriä tälläkään viikolla. Jostain kumman syystä helpottaa tieto, että potti meni kahtia. Mikähän siinä on, että se kyrsii enemmän jos joku saa koko potin, kuin se että se jakautuu osiin? Oloni on silti kuin lottovoittajalla, koska molemmat kissat ovat terveitä ja minullakin pyyhkii olosuhteisiin nähden hyvin. En oikeastaan tarvitse enempää, paitsi ehkä lisää rentoutumista, mikä onnistuu sitten kun tuo pieni työrupeamani on ohitse.

Marraskuu on alkanut, ja pikku hiljaa myös Joulun odotus, mutta ei vielä kovin riehakkaasti. Ehkä ensimmäiset glögi ja pipari -viritteiset illat pian, joululaulujen laulelua suihkussa, joulukalenterin etsimistä... hiljaista virittäytymistä lämpimään odotukseen.

Joko siitä on viikko...

...meinaan edellisestä postauksesta. On siitä. Viikkoon on mahtunut yllättävääkin sairastelua (ankara ruuansulatuksen häiriötila) ja pitkä vuodelepo, joka jatkuu osin vieläkin. Sen pitäisi kaiketi jatkua täysimääräisenä, mutta tuon pikkuisen työrupeaman deadline pakottaa minut istumaan koneella nytkin. Tällä hetkellä pidän tosin taukoa jotta aivot saisivat hetkeksi muuta tekemistä.

Tajusin tänään olevani kohtuullisen uupunut, vaikka olin luullut asioideni menevän paremmin. En ole antanut aivoilleni lomaa, vaan olen täyttänyt päiväni kaikenlaisella puuhastelulla ja iltaisin television visuaalisella tykityksellä. Sairastaessa mieli askarteli kipujen kimpussa, eikä muuta oikein päähän mahtunutkaan. Nyt aivoni huutavat lepoa, ja minun täytyy antaa niille sitä. Ne saavat askarrella asioita omassa tahdissaan ilman että työntäisin niiden halajamia tehtäviä syrjään ulkopuolisilla ärsykkeillä (poislukien tietysti tuo työ). Kuinka onkin, että ajan kerta toisensa jälkeen itseni piippuun ihan huomaamattani, ja tajuan sen vasta kun olen ihan läkähdyksissä? Miksi en huomaa toistuvia kaavoja ja kuvioita, vaan reagoin vasta kun pallo on taas kerran karannut selän taakse? En todellakaan tiedä. Ihmisen kun pitäisi kaiketi oppia virheistään, eikä toistaa niitä.

Kisut voivat erittäin hyvin, paremmin kuin isäntänsä.