Punainen miekkonen

Gnaa, kesän ensimmäiset auringonpolttamat iskivät tänään. Käsivarteni ovat punaiset ja kasvoni näyttävät siltä kuin olisin nauttinut viime vuodet muutakin kuin kansalaisluottamusta. Palan hirmuisen helposti. Niin käy jos ruokkii oravia liian kauan auringonpaisteessa.

Jopa on ollut mielenkiintoinen vuorokausi. Idiootti-pässinpääveljeni on ilmeisesti suututtanut konnakaverinsa (hän ihannoi väkivaltarikollisia ja hengailee sellaisten seurassa, jotka ovat istuneet vaikka vallan mistä) kun ne väkivaltapsykot soittelevat jo sisarelleni ja kyselevät veljeni olinpaikkaa. Tiedän että veljeni vaihtoi äskettäin sekä osoitetta että puhelinnumeroa, mitähän hän on tehnyt kun jo lähisukulaisillekin soittelevat? Sisareni on totta kai peloissaan että entä jos ne tulevatkin hänen ovelleen, ja minä olen raivoissani siitä että veljeni ei voi pitää hämärähommiaan erossa perheenjäsenistään. Tämä on jo toinen kerta kun sisareni on ollut mahdollisessa vaaranpaikassa veljeni typeryyden ja rikollisihannoinnin vuoksi. Olen todella raivoissani. Tekisi mieleni antaa veljelleni ympäri korvia, mikä on toki mahdotonta koska minä olen ruipelo kynäniska ja veljeni harrastaa lihastensa kasvattamista painavin esinein, mutta silti tekisi mieli. Suunnittelin eilen illalla että tekisin paskatempun ja kertoisin ex-vanhemmilleni kaiken mitä veljeni hämäräpuuhista tiedän, ihan vain että rahahanat katkeaisivat ja veljeni olo tulisi mahdollisimman hankalaksi, mutta se voisi tehdä hallaa minulle itsellenikin, joten joudun edelleen pitämään niistä turpani tukossa (paitsi täällä, jossa voin niistä urputtaa).

Yöllä vanhemman kissani persvilloissa kantautui lattialle ulostepökäle (puolipitkäkarvaisen kissan omistamisen iloja), ja peittääkseen sen kissani kaapi ystävällisesti yhden mattoni sen pökäleen päälle ja tilsi sen sinne mukavasti. Heräsin keskellä yötä mattopyykille kiroillen. Nami nami. Tänään tuli kyllä positiivisiakin kissakuulumisia kerrottavaksi. Nuori Setä Pitkäsääri pääsee jakamaan geenejään syksymmällä erään kissaneidon kanssa. Olen hyvin ylpeä. Jos minulla olisi tyttökissa, niin olisin teettänyt sillä yhdet pennut ennen leikkaamista, mutta nyt toinen pojistani pääsee osalliseksi samaan touhuun. Pitäähän kotikissojenkin säilyä eikä vain rotukissojen. Ja Setä Pitkäsääri on erinomaista siitosmateriaalia, se on älykäs, komea sekä rakenteeltaan että väriltään, ja erittäin ystävällinen ja ihmisrakas kollipoika.

Huomenna kummilaan. Aamupäivällä käyn kuitenkin vielä hiomassa sotasuunnitelmaa Kelaa varten terapeuttini ja omahoitajani kanssa. Minulla on vakaa aikomus saada se perhanan kolmas vuosi, kun kerran terapian tarpeenkin ovat minulle paperilla tunnustaneet. Että sitäpaljon Zorro.

Synkkiä salaisuuksia

Tänään on ollut känkkäränkkä-päivä. Eilen tuli Tieteen kuvalehti ja tänään eräs toinen lehti, joka varmasti herättäisi joissakin ihmisissä ivaa ja kaikkein konservatiivisimmissa ehkä jopa epäilyjä seksuaalisesta suuntautumisestani. Mikäkö lehti? No tämäpähän Divaani. Eikä mitään tirskumisia, se on hyvä sisustuslehti ja minä pidän sisustamisesta, vastoin yleistä heteromieskoodia. Oli ihan mukavaa heittäytyä sohvalle pitkäkseen ja lukea Divaania, vilkaista välillä omaa kotia ja miettiä mitä tänne voisi vielä lisätä. Rahaa ei tosin ole, mutta rahattomuus, jos mikä, keksii keinot.

Ylihuomenna kummilaan. Pääsee mökille ja järvelle ja saunaan ja uimaan. Jostain syystä tällä hetkellä on silti tunne että olisin mieluummin ehkä kotona. Menen kumminkin, koska tiedän etten kadu sitä, perillä olen iloinen siitä että olen siellä. Kissoillakin on kivaa kun pääsevät juoksunaruun pihalle, ainakin Setä Pitkäsääri iloinnee siitä, vaikka vanhempi turrikka onkin mieluummin sisällä enkä sitä naruun oikeastaan laitakaan.

Torilla oli tänään vanha setä, jolla oli kipparinlakki ja napaan asti ulottuva tuuhea valkoinen parta. Kuin Joulupukki kesälomalla. Hän soitti posetiivia, posetiivin päällä oli pieni apinanukke ja emalinen kahvipannu johon sai käydä pudottamassa rahaa. Annoin hänelle euron ja harmittelin, kun minulla ei ole kunnon videokameraa. Oli se vaan niin sydäntä lämmittävä näky.

Toivottavasti vedet lämpenevät pian.

Kruunuja

No, pitää se sitten pureutua tähänkin asiaan, koen olevani tarpeeksi ärsytetty siihen. No mitäpä muutakaan tämä sitten koskisi, kuin yliluonnollisia asioita?

Niin luomakunnan kruunuja kuin olemme olevinammekin, minä uskon ettemme tiedä tämän pallon salaisuuksista vielä murto-osaakaan, ja vielä vähemmän uskon että me olisimme evoluution mestariteos tai päätepiste. Eli nekin asiat, jotka ovat meille yliluonnollisia, ovat varmasti lopulta luonnollisia, mutta meidän järkemme eivät riitä ymmärtämään niitä. Näemme niitä, koemme niitä, mutta emme tiedä mitä ne ovat, emme löydä selitystä, joka mahtuisi rajalliseen järjenjuoksuumme.

Helpointa on tietenkin latoa ne harhojen ja kuvitelmien kansioon. Olen varsin tietoinen, että ihmisaivot pystyvät tuottamaan mitä eriskummallisimpia ja todenmukaisimpia harhoja, ja joukkoharhatkin ovat mahdollisia, mutta kun tapahtuu jotain sellaista, jota pala palalta purkamallakaan ei saada kuvitelluksi sitten millään, kaikki ovat nähneet ja kokeneet saman asian, "harhan" loppumiseksi on täytynyt ruveta fyysisiin toimenpiteisiin - tapaus jää väistämättä selittämättömäksi. Emme käsitä tunnettujakaan ilmiöitä, niin miksi sitten tuntemattomia? Termofiiliset bakteerit, jotka viihtyvät niin kuumassa ja happamassa ympäristössä ettei tieteellisten aksioomien mukaan minkään pitäisi pysyä siellä hengissä, ovat yhä arvoitus, mutta niiden olemassaolo on kiistaton. Näkyvässäkin maailmassa on paljon sellaista mitä emme käsitä, miksei sitten näkymättömässä? Mistä kukaan tietää, mitä kaikkea täällä piilee?

En mitenkään voi lukea itseäni hörhöksi, joka etsimällä etsisi kaikkea yliluonnollista. Kaikkeen haen ensimmäisenä tieteellistä selitystä (paitsi Hannuun), ja käyn mahdollisuuksien mukaan läpi kaikki mahdolliset järkevät selitykset. Jos saisin valita, niin selittämättömät ilmiöt saisivat pysyä minusta loitolla, mutta on todella paska nakki, jos sellaiseen sattuu törmäämään. Yritän kovasti ymmärtää kaikkea kokemaani, ja pidän tapausta luotettavampana jos paikalla on ollut muitakin, ja vielä luotettavampana jos ilmiö on sen lisäksi vieläpä fyysinen. On asioita joita en pysty mitenkään selittämään, mutta uskon että ehkä jonakin päivänä niille löytyy selitys. Kehitys kehittyy. Siihen voi mennä kymmeniä tai satoja vuosia, mutta selitys löytyy lopulta. Kun kaikki nk. hyväksytyn, luotettavan havainnon kriteerit täyttyvät eikä selitystä löydy, vaatii aika isot pallit ruveta vähättelemään sitä, ellei halua tietoisesti korottaa itseään. Tietysti jokainen sortuu siihen toisinaan, mutta lopulta kukaan meistä ei voi tietää, mitä emme vielä tiedä. Se on täysi mahdottumuus.

Ugh.

Hannu

Ihan ensin kiitän taas lohdun sanoista joita sain edellisen postauksen kommenttilaatikkoon. Yritän kyllä kovasti uskoa itseeni, mutta lääkärinlausunnot, jotka perustuvat pitkällisiin haastatteluihin, mittauksiin, tutkimuksiin ja seurantaan, tuskin ovat pelkkää valhetta ja panettelua. Niissä on oltava ainakin jonkinlainen totuuden siemen, koska monet asiantuntijat ovat lyöneet visakallonsa yhteen minua diagnosoidessaan. Mutta minä edistyn, kaiketi. Usein vain tuntuu niin ylitsepääsemättömän synkältä olla reilusti jäljessä monista asioista, vaikka pitäisi olla aikuinen.

Ja siksi toisekseen, miksi on täysin hyväksyttävää ja täysijärkistä uskoa taivaassa asuvaan näkymättömään mieheen joka pyhällä hengellä on siittänyt jonkun muijan joskus pari tuhatta vuotta sitten ja joka hallitsee kaikkea, mutta on täysin mielenvikaista uskoa muunlaisiin henkiolentoihin ja selittämättömiin ilmiöihin? Jos joku tietää mikä näiden kahden uskottavuudessa niin kovasti eroaa, olisin kiinnostunut kuulemaan. Ja ei, se että raamatussa sanotaan niin, ei kelpaa vastaukseksi.

Minulla kun on tapana aina lueskella vessassa, jäin tutkailemaan noita Suomen hallitsijoita kautta aikojen. Keskiajalla Emund Vanha, Faravid, Sverker, Maunu Ladonlukko (hauska nimi, muuten), Knut Pitkä, Birger Jaarli... hienon kuuloisia kavereita. Halosta ennenkin on ollut nainen valtionpäämiehenä, Margareeta, vuosina 1389-96. Sitten siirrytäänkin Kalmarin unionin aikaan ja uusiin hallitsijoihin, jopa hallitsijasukuihin: Oxenstiernat (joista polveudun osin itsekin), Sturet, Tottit, Vaasat. Jöns Bengtinpoika Oxenstierna, Erik Axelinpoika Tott, Kaarle Knutinpoika Bonde, Sten Sture vanhempi... ja sitten aivan yhtäkkiä yks kaks: Hannu.

Hannu. Kuka ihmeen Hannu? Hannu on meitä kuitenkin hallinnut, vuosina 1497-1501. Minulla herää aivan kummallisia mielikuvia tuosta mystisestä Hannusta, jolla ei ole edes sukunimeä. No, häntä kolmesataa vuotta aikaisemmin hallinneille ei ollut merkitty sukunimeä, mutta sen jälkeen niitä oli kuitenkin jo käytetty. Eli toisin sanoen, kuka Hannu? Kun Sten Sture vanhempi on kuollut ykskaks, eikä perillistä ole ollut tarjolla, niin hovin esimies on kurkannut muurilta alas ja nähnyt heinäsuovassa mellastavan Hannun.
- Hoi, Hannu! hovin esimies kajauttaa.
Hannu pistää päänsä esiin heinistä: - Häh?
- Kuningas on kuollut, sanoo esimies vakavana.
- Eläköön kuningas! kajauttaa Hannu.
- Me tarvitaan jostain varamies, ja äkäseen sittenkin.
- Paska nakki, tokaisee Hannu ja sylkäisee. Räkäklimppi putoaa Hannun kengälle. Hetken ajan hovin esimiehen silmissä välkkyy hyvin tasavaltalainen kiilto. Uutta hallitsijaa ei ole tiedossa, eikä kukaan muu tiedä kuninkaan kuolemasta kuin hän ja Heinä-Hannu. On hetken aikaa hiljaista, esimiehen päässä raksuttaa hitaasti. Tarvitaan varakuningas. Sellainen, joka ei kysele, vaan tekee mitä käsketään. Hannu suostuu esittämään kuningasta, kunhan virkamiehet vain tekevät päätökset ja hän saa syödä sen minkä jaksaa ja nukkua kuninkaan sängyssä. Sehän kuuluu ilman muuta sopimukseen, joten näin Hannusta leivotaan kuningas. Neljä vuotta hallitsee Hannu, ennen kuin petos paljastuu ja Hannu karkotetaan elämään jonnekin antirojalistisessa diasporassa. Kun kirjuri kyselee kaverin nimeä, jotta skandaali voitaisiin laittaa aikakirjoihin, kukaan ei muista Hannun sukunimeä. Niinpä hallitsijaksi noilta vuosilta kirjataan vain - Hannu.

Semmoista tänään. Liekö rekonstruoimani tarina Hannusta aivan paikkansapitävä, en tiedä, mutta se voisi olla. Eikö vain?

Sukelletaan taas

Tämä päivä on mennyt jonnekin. Se on jotenkin vain loppunut ennen kuin alkoikaan. Olen vain maannut masentuneena ja tissutellut Amarettoa yhä kasvavan kiukun ja epätoivon vallassa. Jotenkin tuntuu, että olen sekoamisen partaalla. Koko elämä on vain jonkinlainen eriskummallinen farssi.

Paskamaisinta on tiedostaa itsessään ne piirteet joita ei pidetä normaaleina ja tietää ettei voi asioille yhtään mitään. Sairaskertomuksia lukiessa tulee sellainen olo, että ei tällaisen pitäisi antaa kulkea vapaana. Eniten sieluun koskevat termit "jäänyt kehityksessä jälkeen" ja "ei saavuttanut ikäkaudelle normaalia tasoa". Minulla on vain tämä teksti, kommunikoin parhaiten kirjoittamalla, se on ainut aseeni. Muuten olen pelkkä kömpelö vajukki, satunnaisten naurujen kohde, täysin toisten hyväntahtoisuuden varassa. Kunpa olisi jokin sekuntikellon tapainen jolla pysäyttää elämä, nollata se, aloittaa taas alusta.

Olen vihainen itselleni, olen vihainen maailmalle joka minut haluaa täällä pitää väkisin. Tietoni ja taitoni ovat turhia, uskoni ja uskomukseni useimmille hörhöilyä. Luon itselleni illuusioita koska totuutta on niin vaikea kestää, ja illuusionikin särkyvät yksi toisensa jälkeen, jättäen vain alastoman minuuden, joka pelkää kaikkea ympärillään olevaa ja inhoaa sitä mitä on.

Taidan mennä taas makuulle. Kthxbai.

Attakee

Olen tässä syventynyt viime päivinä pelaamaan Civilization kolmosta (Play the world -edition). Jostain syystä minussa nousevat esiin hirmuhallitsijan elkeet kun pelaan kyseistä peliä. Omia kansalaisiani tietysti kohtelen esimerkillisesti, mutta kaupankäynnin sijaan pyrin valloittamaan naapurikansani sotimalla (edellyttäen että heillä on jotain mitä minä haluan, tai jos armeijani on tarpeeksi suuri niin sitten muuten vain). Tietysti se on vain peliä, mutta haluaisin kovasti olla sellainen leppoisa kaveri pelissäkin, joka on kaikkien kaveri ja kelpo miekkonen. Oma ongelmansa on tietysti siinäkin, että vastapuoli vaatii täysin kohtuuttomia määriä kaikkea hyvää ja hienoa rupuisen kauppatavaransa vastineeksi. No niin, se siitä. Se on hieno peli, kerta kaikkiaan. Joskus pahimpina kausinani sain kulumaan sen parissa jopa 16 tunnin sessioita.

Välillä kyrsii hemmetisti näyttää ihan ressukalta. Olen aivan liian kiltin näköinen, luulen, kun minua lähestyvät kadulla kaiken maailman kaupustelijat ja feissarit, minulle irvaillaan ja nauretaan joskus jopa päin naamaa milloin mistäkin syystä, kohteliaammat kuiskuttelevat keskenään ja katsovat alta kulmain (suurin osa ei tietenkään noteeraa minua millään tavalla, mikä on loistavaa, mutta puhun nyt niistä jotka noteeraavat). Välillä haaveilen siitä, että kunpa olisin todella häijyn ja ilkeän ihmisen näköinen - siis nimenomaan vain näköinen, en häijy ja ilkeä ihminen. Sellainen, joka saa ivallisesti naureskelevat hiljenemään yhdellä mulkaisulla, ja jonka tuimaa olemusta väistävät niin feissarit kuin muutkin kerjäläiset (en edelleenkään halua tulla feissatuksi). Rupesin siinä sitten miettimään, että kenenkähän näköinen minä haluaisin olla. Ja löytyihän se sitten.


Richard Armitage. Tuollaisia pahansisuisia silmäyksiä kun pystyisin itsekin heittelemään. Tuon näköisenä jos ulkona kulkisi, niin saisi varmasti edetä häiriöttä ja kiusatta. Huonona puolena voitaneen mainita maidon happaneminen välittömässä läheisyydessä sekä kukkien kuoleminen, mutta enpä minä mikään viherpeukalo ole ollut aikaisemminkaan. Ärsyttää vaan olla tämmönen retarded happy-go-lucky -face.

Tässä voisi olla melkein ainesta meemiksikin. Jos saisitte valita mitkä tahansa kasvot, niin kenen kasvot valitsisitte? Jos käsittelette aihetta niin kertokaa kommenttilootassa siitä, niin käyn katsomassa. Olen utelias.

Lopussa käy hyvin

Tämä päivä ei ole ollut niitä parhaimpia, mutta kyllä se on menetellyt. Katselen tässä samalla dokumenttia miehestä, joka on ollut 20 vuotta heroiini- ja myöhemmin metadonikoukussa, ja joka yrittää aineista eroon ibogaiinihoidolla. Ja tuntui ihan onnistuvan siinä. On mukava katsoa dokumentteja joissa lopussa käy dokumentoitavalle hyvin.

Piirsin tänään taas uuden Ahdinkosarjan, ja seuraavakin on jo suunnitteilla. Jospa se nyt piru vie käynnistyisi taas pikku hiljaa. Viikon päästä lähden kummilaan, siellä ei ole skanneria, mutta ennen sinne lähtöä julkaisen vielä yhden sarjan.

Tänään kävin taas ruokkimassa oravia, noita metsiemme nappisilmäisiä punaturkkeja. Se on aina hieno hetki kun pieni kuono tulee haistelemaan kämmenellä olevia pähkinöitä, nappaa sitten yhden, sitten toisen, ja sitten pinkaisee hautaamaan ne jonnekin piiloon. Ja kohta tulee yhtä tomerasti takaisin, hyppelehtii kohti itsevarmana ja reippaana.

Alan hissukseen saada inspiraatiotani takaisin. Mainiota.